Ei tapahtunut ihmettä

Minä kun niin ajattelin ja toivoin, että tästä uudesta vuodesta alkaisi meidän perheessä onnellinen ja iloinen aikakausi. Ja Peet... Ei mitään muutosta isomman pojan käytöksessä, eikä yhtään vähemmän paineita ja stressiä minunkaan elämässä. Mietin joskus sitä, miten kauan ihminen kestää jatkuvan stressin ja paineen alla elämistä. Kun olen pohtinut ja tutkaillut omaa elämääni taaksepäin, niin tällainen elämä on jatkunut jo noin kahdeksan vuotta. Minusta se on aika pitkä aika stressiä yhden ihmisen elämässä. On tietysti välillä ollut parempiakin aikoja, mutta aika vähän. Voisihan niitä hyviä aikoja muistaa enemmän ilman tätä masennusta, mutta nyt niitä ei kovin paljon muistu mieleen. Ja se tietysti masentaa vielä lisää.
Huomenna isompi poika lähtee taas isälleen. Isänsä soitti pojalle tänään sopiakseen hakuajan. Ei ilmeisesti halua taas puhua kanssani, kun edellisessä puhelussa tuli taas "pientä" väittelyä. Ilmoitin nimittäin hänelle elatusavun noususta ja hän ei tietysti voi uskoa minua, vaan luulee minun keksineen koko jutun hänen kiusakseen. Kun hänen tulonsa ovat pienentyneet ja minä vaan teen ihan vapaaehtoisesti lyhyempää päivää, niin eihän hänen maksunsa voi nousta. Vaikka puhuin indeksikorotuksesta, ei asia mene perille. Sanoinkin, että voi soitella Kelaan tai lastenvalvojalle jos ei minua usko. Ja että ulosotto sitten perii häneltä rahat jos ei niitä maksa. Kyllä taas ärsytti koko tyyppi, taas hän muisti heittää vielä senkin, että minä vaan haluan kupata häneltä kaikki rahat. Niinpä niin.
Huomenna alkaa siivous, kun ollaan pienemmän kanssa kahden. Huusholli on taas kuin pyörremyrskyn jäljiltä, kun leikkejä on joka huoneessa kesken. Isompi poika keksii yhden leikin ja saa sen rakennettua ja sitten onkin jo uusi juttu mielessä, joten monta leikkiä on yhtä aikaa kesken. Siinä vauhdissa ei kyllä kukaan muu pysy perässä.