Ja hengissä ja aika hyvissä voimissa. Tilanne on taas vähän rauhoittunut, liekö johtuu siitä, että pojat ovat olleet nyt pitkän jakson mun luona. Ja sitten taas on lähtö edessä ja sama kierre jatkuu. Psykon luona on käyty, eikä juuri tilanne siitä muuksi muuttunut. Mutta sain ainakin sanottua kaikki asiat mitkä mieltä painoivat. Tosiasia on kuitenkin edelleen se , ettei apua ole meille tullut. Kukaan ei ole edes ehdottanut, että pojan uhmakkuutta jotenkin selvitettäisiin. Enkä itse tajunnut sitä vasta kuin pari päivää sitten, vaikka uhmasta olen puhunut jo monta vuotta. Tuntuu edelleen siltä, kuin kukaan ei uskoisi minua.
Sunnuntaina lähden kuntoutukseen kahdeksi viikoksi ja kai siellä pitäisi yrittää rentoutua. Voi se olla välillä vaikeaa, kun mietin miten pienempi poika pärjää ilman minua. Hän on ollut aika ikävöivä viime aikoina. Kai se on vaan oltava ajattelematta, vaikkei se kuitenkaan onnistu.
Jos siellä pääsen koneen ääreen joskus, voin kertoilla vähän tunnelmia. Ainakin tiistaisin tulen jumppaan pikkupojan kanssa, joten silloin koneen kotona avaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti