Mihin se meni...

Nimittäin viikonloppu. Tuntuu, että aika liukui käsistä, enkä saanut mitään tehtyä. Huomenna pitäisi lähteä töihin ja valmiiksi jo ahdistaa ja stressaa. Ei taida enää viikonloppu riittää palautumiseen. Edellisellä kerralla en kertonutkaan perjantain yhteispalaverista, kun tuntui, että ajatuskin siitä tuntui niin ahdistavalta silloin. Nyt on hieman saanut siihen etäisyyttä, mutta silti tunnelmat on vieläkin huonot. Paikalla oli siis me vanhemmat, kaksi psykologia ja lääkäri. Tulos oli se, että vuoden alusta toinen psykologi alkaa tavata isompaa poikaa. Mitään muuta evästä sieltä ei saanut. Eli koen edelleen, että minua ei kuulla, eikä lapsi saa tarpeeksi apua. Me edelleen taistelemme täällä kotona ja pienempi saa pelätä isompaa jatkuvasti. Ja minua jo jännittää isomman pojan kotiin tulo. Olen jo kaksi ja puoli vuotta sitten ottanut pojan uhmakkuuden ja raivarit puheeksi ja joka kerran puhunut niistä. MITÄÄN EI TAPAHDU. Keinot alkaa olla lopussa, en oikein tiedä mitä tekisin. Pitää miettiä.

Isompi poika tuli siis kotiin ja ensimmäinen karvapöllö myös. Otin siitä kuvia, enkä osannut sitten kahdesta päättää minkä laitan tänne, joten ne tulee molemmat. Toinenkin karvapöllö on aika hyvässä jamassa, puuttuu enää siivet ja se on valmis.

Viikonlopun aikana minun piti myös hinnoitella tavaroita kirpputoria varten. En millään saanut sitäkään aloitettua kuin vasta tänään. Keskiviikkona pitäisi kamat viedä ja suurin osa on vielä hinnoittelematta. Lamakausi on tainnut iskeä kyntensä minuunkin, kun tuntuu olo taas niin lamaantuneelta. Taitaa olla useimmin tuo lama kuin nousukausi.